runoja

Runo: Karhun metsästys

Louki, Pohjolan emäntä
Pistäs villanen pivosi
Käännä karvakämmenesi
Oisi laajalta luvattu
Sukeukselta suvattu
Tapiolta taivotettu
Saalis suuri saahakseni
Mesikämmen käätäkseni
Hilli Ukko, Halli-parta
Hiihatas hiasta miestä
Takin helmasta taluta
Veä verkakauluksesta
Saata sillen saareksellen
Sillen kummullen kuleta
Josta saalis saatasihin
Erän toimi tuotasihin
Kosk' oli saalis saatununna
Noin ne ennen vanhat virkko:
Hongatar sinun isäsi
Tuometar sinun emäsi
Simapillu pikkarainen
Mesikämmen källeröinen
En ois pahoin pitänyt
Enkä kovin kokenut
Itse vierit vempeleltä
Hairahit havun selältä
Puhki kultasen kupusi
Halki marjasen mahasi
Päret jousi, puikko nuoli
Minä mies vähäväkinen
Uros heikkohengellinen
Lähes nyt kulta kulkemahan
Sipomahan sinisukka
Verkahousu vieremähän
Urohoisehen väkehen
Miehisehen joukkiohon
Ellös vaimoja varuo
Katet-lakkia kamoja
Sylttysukkia surejo
Peittopäitä peljästyö
Meill' on aitta ammon tehty
Hopeaisillen jaloillen
Kultasillen pahtahillen
Jonne viemme vierahamme
Kuletamme kultasemme
Anna Päivölän miniä
Tuometar, Tapion neiti
Kuin lienee vihattu vieras
Ovi kiinni ottoate
Vaan kuin lienee suotu vieras
Ovi avoinna piteäte
Kulettaissa kultoamme
Ohon astuissa sisähän
Niin tuo Ohto pyörteleksen
Mesikämmen käänteleksen
Niin kuin pyy pesäsän päällä
Hanhi hautomaksillahan

Selityksiä

Karhun metsästys -loihtujakin on monenlaisia. Tämä on Kainuusta yhdistetty suomussalmelaisesta ja kuhmolaisesta runosta. Louhen esiintyminen saattaa yllättää, mutta paitsi tässä, myös savolaisessa ajattelussa Louhen rikkauksiin ei kuulu pelkästään Pohjolan kulta, vaan myös metsän antimet.

Toistan saman, mitä kerroin karhun synnyn ohessa: "Karhu on sukujaan Hongatarta, Ryöhkötärtä ja Tuometartakin. Nämä voi toki ymmärtää erillisiksi puiden haltijoiksi. Martti Haavion mukaan ne ovat kaikki eri nimityksiä yhdelle samalle hahmolle: Hongattarelle, karhun esiäidille", sekä "Kultakätkyt, joka yhdistää ylisen (taivaan) ja keskisen (maan) on metsäsuomalaisen tietäjän Kaisa Vilhusen mukaan sateenkaari. Se käykin tässä järkeen: karhun metsästysrunoissa karhun sanotaan itse pudonneen "vempeleeltä" (eli sateenkaarelta)".

Ja minun oli aivan pakko ottaa mukaan tämä, ehkä Kuhmon hienoin runosäe karhusta: "simapillu pikkarainen". Kyllä mesikämmen on kaikille terminä tuttu, vaan entäs simapillu? (◠‿◠ ✿)

Lopun kuvaus, jossa karhua niin arvokkaasti kannetaan, on viittaus karhupeijaisiin. Ne ovat kuin karhun hautajaiset, rituaali, joka järjestetään karhun kaadon jälkeen.

Haluan vielä sanoa pienen sanan Päivölästä. Kirjaimellisestihan se on "auringon paikka", eli voisi kuvitella taivaassa olevaksi ja lämpimäksi. Siitä huolimatta karjalaiset runonlaulajat väittelivät siitä, menikö Lemminkäinen pitoihin, "jumalten juominkihin", Päivölään vai Pohjolaan. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä Pohjola jäisenä kuolleiden valtakuntana on kutakuinkin Päivölä-kuvitelmien vastakohta. Suomessa tätä ongelmaa ei sinällään ole, sillä Ahti, Kauko ja Vetikka käyvät Saarialan juomingissa. Puhun siitä tarkemmin Lemminkäisen virren yhteydessä, mutta Lemminkäisen virren alkuperäinen asetelma lienee kuitenkin ollut shamaanipojan matka tuonpuoleiseen shamaani-isänsä (Vipusen) puheille.

Shamaani on muuten suomeksi "noita". Noidan käsittäminen jonain koukkunokkaisena akkana, tai naisena ylipäätään, on myöhempää länsieurooppalaista vaikutusta. Samalla saisi unohtua paitsi noitien yhdistäminen naisiin, myös velhojen yhdistäminen miehiin. Noita on neutraali termi shamaanille sukupuoleen katsomatta, kun taas "velho" on sanana negatiivinen: siksi vanhimmassa Raamatun käännöksessäkin sanotaan "Welhonaisia ei sinun pidä salliman elä", eikä puhuta mistään noidista (1992 käännöksessä se on valitettavasti muutettu noitanaiseksi).