runoja

Runo: Hivellys

Hiveltypä hevosen jalka
Kivistä harjua lasketessa
Kivisellä kirkkotiellä
Ravisella rantatiellä
Hevonen juoksi Helsinkiin
Tumma Turkuun osasi
Siellä vuoltiin voitehia
Sekä tohturit osasi
Katsomahan kavioita
Vuohisia voitelemahan
Hevonen juoksi tietä myöte
Tästä tuli terveheksi
Puihen oksahan osasi
Sielläpä kaappas kavioita
Siihen hevonen hengestyypi
Huiski häntääs hupasti
Sekä kiljasi kovasti
Lappalainen Turjan poika
Tule tänne avuksi
Sekä väisty Väinämöinen
Että Ilmari osaja
Tuo tänne kukkasia
Tuolta keton kulmaselta
Tee tervoa hyvöä
Sekä vuole voitehia
Hevonen on hellyksissä
Aasin tamma talluksissa
On porkka pojallasi
Tuo sieltä tullessasi
Lypsä maitoa majassa
Lehmästäs leruttele
Tuo mettä mättähästä
Mehiläisen poterosta
Sekä saavu sammalista
Tuo ampijaisen avulla
Tuo linnun liehutinta
Munan sisältä murene
Korppi lintu koikutteli
Pitkin vettä veikutteli
Noppas nokkaansa talia
Majavasta maistatteli
Sekä otti palsamia
Pani sitä hevosen jalkahan
Hepo heitti hellyksensä
Kirvotteli kipunsa
Tuli hevonen terveheksi
Sekä juosta jollotteli
Korppi hepolle helisi:
"Saanko mie perintösi
Jos kuolet kurja
Vanhuutesi tilassa?
Kun sinun luusi kuluupi
Hampahas halkieepi
Et kykene kyyhättelemään
Ketolla keikuttelemaan
Sitte kuolet kurjen kuussa
Vanhuutesi valussa"
Hepo siinä helisti
Sekä hirnua hikutti:
"Kun tulen kuolluksihin
Makoan maassa pahassa
Tule korppi koittamahan
Perintöä ottamaan
Sekä vares vahittele
Osaasi ottamaan
Sekä harakka halua
Siellä naura keikistele
Piä piru hyviä
Sekä häitä häilyttele"
Kotka rillu koivikossa
Pyllistää ja nauraa
Vares siellä varottaa
Että anna korpin laulaa
Tuo on musta mullikoinen
Isäntänä isona
Hepo vainajan hekolla (= kylillä)
Istu tyhmä tyynyn päälle
Koska olet koiraksi ruvennu
Etsimähän ennakolla
Eläinten raatoja rahilla
Kuollon tytön kyläsellä
Ei sinusta ole siivo sijolle
Eikä sinua koirat koske
Ei kissatkaan kietele
Eikä ketut keiputtele
Sinä olet hylky hyisen lintu
Joka raatoja rapistat
Että luita longottelet

Selityksiä

Keski-Suomesta. Tässä nähdään niin hevosen jalan nyrjähdys, voiteen synty, kuin myös kuvauksia haaskalle tulevasta linnusta. "Lappalainen Turjan poika" viitannee Joukahaiseen, sillä heti perään mainitaan Väinämöinen ja Ilmarinen, jotka toisinaan kuvataan Joukahaisen veljiksi. "Kurjen kuu" on keväällä se aika, kun kurjet tulevat.

Runo: Läävämadon synty

Piika istu pilven päällä
Kapo kaaren kannikalla
Neito päätään sukiivi
Hapsiahan harjoaavi
Kammalla kasarisella
Taittu haara harjastaan
Kammastaan pii mureni
Selvälle meren selälle
Taot’ on tuuli tuuvitteli
Veen henki heilutteli
Vesi pitkäksi venytti
Tuuli tuuloo kovaksi
Päivä paahto pehmiäksi
Aallot rannalle ajaksi
Tyrskyt maalle tyyrääpi
Oli akka raivokerta
Toki koki konttihinsa
Keräeli kesseliinsä
Kanto kontilla kotiin
Pitkäkielellä pihaan
Sikopahnassa sikisi
Kasvo lampokarsinassa
Tuost’ on synty talvitoukka
Kuukauen hevon kusessa
Talven tallin sillan alla
Alla nurkan nutkottelija
Alla salvoksen asuja
 
Runo: Hammastaudin synty
 
Akka vanhan Väinämöisen
Lähti merta luutimahan
Lainetta lakasemahan
Kypenistä kyittä päällä
Vahtea vaate hartioilla
Luuti päivän, luuti toisen
Jopa päivänä kolmantena
Saipi rikkaa luutahansa
Vaskisen vastahansa
Tuota hampahin tapasi
Siitä turpu vielä täyty
Siitä paksuksi panihe
Lihavaksi liitelihe
Siitä sitten syöjä synty
Hammasten hajottelija
Leukahin levittelijä
Lihan syöjä, luun purija
Veren uuelta vetäjä
Jäsenien jäytelijä
Taikka suun kaivelija
Napanuoran noutelija
Ohummojen nuutelija
Poltettiin Tuonen toukka
Maan matonen paistettihin
Selvällä meren selällä
Ulapalla aukealla
Venehessä vaskisessa
Ruhessa rautapohjasessa
Sen kipenet kylvettihin
Niskallen kivisen niityn
Savipeltoihin perillen
Siihen kasvo kaunis hamppu
Liina liitatoin yleni
Siitäkö siemen siunahusi?
Tähänkös panit papusi?
Tähän heitit hernehesi?
Puremahan nätämähän
Syömähän kaloamahan
Panes papusi palamahan
Heitä hernehesi valkiahan
Paha akka Pohjolassa
Kierosilmä, vääräleuka
Jännitti tulisen jousen
Tulisella jäntehellä
Sulitti tulisen nuolen
Kokon kaihilla sulilla
Varpusen vipusimilla
Sillä ammun Tuonen toukan
Luun purijan luskahutan
Puremasta, näätämästä
Syömästä, kaluamasta

Selityksiä

Läävämato tarkoittaa navettakäärmettä. "Akka raivokerta" ja "Paha akka Pohjolassa" tarkoittavat Louhea. "Kapo" tarkoittaa luonnotarta. Nämä runot ovat Kainuusta; kuten aiemmin olen maininnut, kainuulaisissa runoissa useamman kerran mainitaan Väinämöisen vaimo, niin myös tässä.

Olen muuten tämän runon Louhen aikamoinen fani, pidän niin ideasta, että jäisellä Louhella on silti taito ampua koko sulista tehtyjä tulisia nuolia.

Runo: Kultaneito

Ite seppä Ilmarinen
Takoja iänikunen
Ehtiipi pajan sioa
Ehtii päivän, ehtii toisen
Ehtii kohta kolmannenki
Jo päivänä kolmantena
Löysi suota pikkuruisen
Maata märkeä vähäsen
Tuohon paino palkehesa
Tuohon ahjosa asetti
Pani paitasa pajaksi
Polvesa alasimeksi
Pöksysä puhottimeksi
Housut hormiksi rakensi
Panit orjat liehtomahan
Palkkalaiset painamahan
Tunki kultia tuleen
Hopeita liehtimeen
Orjat liehto löyhytteli
Liehto päivän, liehto toisen
Liehto kohta kolmannenki
Kahto ahjonsa alusta
Liehtimensä liepeitä
Ori tungeksen tulesta
Kultaharja kuumehesta
Tuohon muut hyvin hyvästy
Vaan ite pahon pahastu
”Ei orit hyvän tapanen:
Tamman tappaa joka päivä
Kaksikin moni kahona”
Oron tunkee tuleen
Kultaharjan kuumeeseen
Pani orjat liehtomaan
Painamaan palkkalaiset
Orjat liehto löyhytteli
Kolmet päivä kesäistä
Jopa kohta kolmantena
Kahto ahjonsa alustaa
Liehtimensa liepeitä
Miekka tungeksen tulesta
Kultavästi kuumeesta
Jonka kuu kärestä paisto
Päivä västistä välötti
Muut tuota hyvin hyvästy
Vaan ite pahon pahastu
”Ei miekka hyvän tapanen:
Päätä tahtoo joka päivä
Kaksikin moni kahona”
Miekan tunkee tuleen
Kultavästin kuumeeseen
Pani orjat liehtomaan
Painamaan palkkalaiset
Orjat liehto löyhytteli
Tako kullaista kuvoa
Hopiaista morsianta
Kasvo rautaset okahat
Orjan varpaiten välistä
Palkkalaisten painaissa
Syl on syttä hartioilla
Kyynärä kyventä päässä
Ei saatu kullaista kuvoa
Hopiaista morsianta
Vasta päivänä neljäntenä
Neito tungeksen tulesta
Kulta kulma kuumeesta
Muut tuota pahon pahastu
Vaan ite hyvin hyvästy
Ilmarisen käännellessä
Kahellessa, käännellessä
Pani yöksi vierehesä
Ei ollut suuta eikä muuta
Eikä naisten tarpehia
Se oli kylki kyllä lämmin
Joss’ oli viiet villa vaipat
Uutimet hyvin uhoat
Se oli kylki kyllä kylmä
Joss’ oli kulta kumppanina
Ite vanha Väinämöinen
Sanoo sanalla tällä:
”Älköö minun sukuni
Eikä toinen joukkioni
Pyytkö kultaista sopoa
Hopeaista puolisota
Vilun kulta kuumottaapi
Kylmän hyöhtääpi hopea”

Selityksiä

Tämä version on Pohjois- ja Etelä-Savosta. Tämä runo on kuitenkin laajalti tunnettu, Virossakin. Virolaisessa runossa kultaneidon takoja on itse asiassa Kullervo! Lopputulos on kuitenkin sama: kultaneito on kylmä kumppaniksi. Toisinaan takojana esiintyy Väinämöinen; niin myös Pohjois-Savossa, mutta Etelä-Savossa se on Ilmarinen, joten tässä näkyy hassusti Ilmarinen takomassa mutta Väinämöinen antamassa loppuviisauksensa.

Nyt kun loppuviisaukset tulivat esille, otetaanpas lisää Väinämöisen viisauksia:

Runo: Väinämöisen kiellot (Savo)

Kielsi vanha Väinö-ukko
Epäsi Suvannon sulho
Kirvehetöntä kyleä
Koiratonta kartanota

Runo: Väinämöisen kiellot (Kainuu)

Runo: Väinämöisen Pohjolan-matka

Saipa venehen valmiiksi
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkko, nuin nimesi:
”Jos ma nyt lähen Pohjolahan
Pohjan poikasten sekahan
Lapin lasten tanterille
Koska kuun kivestä peästin
Päivän pästin kalliosta”
Lykkäsi venon vesille
Niin kuin kyyn kulonalasen
Eli kärmehen elävän
Ite istuksen perähän
Kuin on Suomen suolasäkki
Tukkulmin humalatukku
Ite vanha Väinämöinen
Ite astu airohinsa
Sovitaksen soutamahan
Sousi päivän, sousi toisen
Sousi kohta kolmannenki
Portit Pohjolan näkyvi
Paistaapi pahat saranat
Hiitten ukset ulvottavat
(Lausui hällen Pohjan pojat:)
"Tule sormin soutamatta
Kätten päällä käyttämättä
Peukalon pitelemättä
Huoparin hotasematta
Poikki Pohjolan joesta
Manalan alusveestä"
Ite vanha Väinämöinen
Kuinpa huuti hujahutti
Vihellytti, viurahutti
Tuli tuuli, tuon puhalsi
Poikki Pohjolan joesta
Manalan alusveestä
Vei venehen Pohjon poika:
"Tule Pohjolan pihalle!"
Meni Pohjolan pihalle
"Tulepas Pohjolan tupahan!"
Meni Pohjolan tupahan
Täällä miehet mettä juovat
Simoa simotteleevat
Petäjäinen penkki notku
Rautanen rahi rasahti
Sitte pantiin koittelemus
Sano poika Pohjolainen:
"Mitelläänpäs miekkojamme
Katellaanpas kalpojamme!
Kummank' on pitempi miekka
Kenen kalpa kauheampi?”
Sen oli iskijä eellä
Jo oli pikkusta pitempi
Miekka vanhan Väinämöisen
Siitä kuu kärestä paisto
Päivä västistä välötti
Heponen kärellä seiso
Peni putkessa makasi
Kasi nauku naulan päässä
”Eipä ennen minun isoni
Miekan mittoja pelänny
Joko lie pojasta polvi muuttunna
Lapsesta laji vähenny?”
Sitte kun pantiin koittelemus
Niin sitte sano poika Pohjolainen:
”Mitäpä tuosta lie minusta, miekastani
Kun on luissa lohkieltu
Katkieltu pääkasuissa”
(Sitte poika Pohjolainen koitteli lyyä, niin ei:)
Kalvookaan katkennunna
Lihookaan luiskahtanna
Vaka vanha Väinämöinen
Kuin sitten lyö limmahutti
Miekallaan, niin silloin katkesi
Listi kuin nauriin napoja
Se Pohjolan pitkä poika
Pohjolan kujan ovella
Ruunun jousta jännittää
Väinämöisen souvellessa
Ampu yhen nuoliaan
Ampu vasten varvikkoa
Kohen vuorta korkeata
Ampu toisen nuoliaan
Tahto maa Manalle mennä
Alta kuuen yheksättä
Alla kuuen kirjokannen
Kilpistellen, kalpistellen
Kilpisty ihmisen ihoon
(Mäni) kautta kainalon vasemman
Ampu vanhan Väinämöisen
Tuonen mustassa joessaOli kolme vuorokautta
Meressä, sielt’ sitten pääsi
Pohjolan aitain perille
Ja siellä sitten itkennä
Sen Pohjan emäntä kuuli:
”Ei ole lapsen itkua
Eikä vaimon valitusta
Vaan on itkua urohon
Jouhikuonon jorrotusta”

Sitte se oli sen korjanna pirttiinsä ja antanna ruokaa, ja siitä oli sitte päässyt taas.

Selityksiä

Tuonen joki johtaa Pohjolaan, sillä Pohjola on monesti Tuonelan synonyymi. Kuka on poika Pohjolainen? Vaikka hän voisi olla muissa runoissa mainittu Tuonen poika, hän saattaa hyvin myös olla Joukahainen: Vaikka hän toisinaan runoissa esiintyy Väinämöisen veljenä, kuvaillaan häntä joskus myös osaksi Pohjolan väkeä. Tuuri myös Väinämöisellä tässä: hän lilluu Tuonen joessa vain kolme vuorokautta. Joissain runoissahan kesto voi olla vaikka kuusi vuotta.

Tässä yllä yhdistyvät kainuulaiset ja pohjoissavolaiset runot. Väinämöisen taistelun kuvaus esiintyy toisinaan myös runoissa Lemminkäisestä ja Kaukamoisesta.

Runo: Kanteleen soitto

Sitten vanha Väinämöinen
Kuin parani kaunihiksi
Teki vuorella venettä
Valmisteli valmihiksi
Lykkäsi venon vesille
Lato toisen laitapuolen
Pulskioita poikasia
Lato toisen laitapuolen
Vaskivöitä neitosia
Mik' on narri naimatonna
Mik' on piikuuen pitänyt
Pani se vanhoa väkeä
Iän kaiken istunutta
Täytehen venehen laiat
Kuss' oli sijoa vähän
Nuorukaisilta esinä
Vaka vanha Väinämöinen
Ite istuupi perähän
Pani vanhat soutamahan
Vanhat souti, pää vapisi
Eipä tuostakaan tykännyt
Pani nuoret soutamahan
Nuoret souti, airot notku
Airon pyyryt pyynä vinku
Terät tetrinä kukersi
Hangat hanhina pajatti
Laski päivän, laski toisen
Yhen päivän suovesiä
Toisen päivän maavesiä
Kolmannen merivesiä
Päivänä jo kolmantena
Laski hauin hartioille
Veen koiran koukkuluille
Vaka vanha Väinämöinen
Kahteleepi, käänteleepi
Sanoopi sanalla tällä
Lausu tällä lausehella:
”Mihinkäs venonen puuttu?
Kivellenko, vai haollen
Vaiko hauin hartioillen?”
Kahteleepi ahkerasti
Havahteepi hartahasti
Ett' on hauin hartioilla
Veen koiran koukkuluilla
Sano miehillen hyvillen
Jotka purresta puhuvat
Venehestä veistättäävät:
”Saisiko harpun hauin luista
Kantelon kalan evästä
Veen koiran koukkuluista”
Vaka vanha Väinämöinen
Teki harpun hauin luista
Kantelon kalan evästä
Veen koiran koukkuluista
Pani kielet kanteleeseen
Jouhista hyvän orihin
Kuhtu vanhat soittamahan
Vanhat soitti, pää vapisi
Ei ilo illollen tullut
Tarpeheksi Väinämöisen
Pani nuoret soittamahan;
Nuoret soitti, sormet notku
Ei vielä ilo ilollen tullut
Soitto soitollen tajonnut
Vaka vanha Väinämöinen
Sanoopi sanalla tällä
Lausu tällä lausehella:
”Ilo tänne tuotakohon
Miehen tehnehen käsille”
Ite istu soittamahan
Kivisille portahille
Petäjäisen pienan päähän
Rautasen rahin nenälle
Vasta ilo illollen tuli
Soitto soitollen tajosi
Ei ollut sitä metässä
Jalan neljän juoksevata
Koivin koikelehtevata
Lintuparvea parasta
Kahen siiven siukkavata
Jok' ei tullut kuulemahan
Tehessä ison iloa
Soitellessa Väinämöisen
Itekkin Metän emäntä
Rinnoin aiallen asettu
Veräjällen vierettiiksen
Ei ollut sitä meressä
Evän kuuen kulkevata
Jok' ei tullut kuulemahan
Soitantoa Väinämöisen
Itekkin Veen emäntä
Rinnoin aalloillen ajoiksen
Vetiikse vesikivellen

Selityksiä

Tässä peräpohjalainen runo Kanteleen tekemisestä hauen leukaluista sekä Kanteleen soitto. Tämä on jatkoa Väinämöisen polvenhaavalle. Tässä Kanteleen kielet tehdään orin jouhista, mutta eri runoissa käytetään eri materiaaleja, kuten Hiien neidon hiuksia.

Kantelehan on kannel myös nimeltään. Se kuulostaa aika samalta, kuin vanha suomalainen sana saamelaisten noitarummulle: kannus. Sana "kannus" itsessään lie lainaa saamelaiskielistä. On silti teorisoitu, voisivatko sanat kannel ja kannus olla toisiinsa yhteydessä, ja voisiko sanoilla olla myös yhteys sanaan "kansi". Suomalainen tietäjä käytti soittimenaan pääosassa kannelta, vaikka on myös teorisoitu, että ennen kanteleen keksimistä soittimena toimi rumpu. On joitain historiallisia mainintoja suomalaistietäjistä, jotka ovat käyttäneet kannusta; he ovat kuitenkin näissä tapauksissa saaneet tai ostaneet rummun saamelaisnoidalta.

Runo: Tulen synty

Vesi vanhin veljeksistä
Tuli nuorin tyttäristä
Panu kulta auringoinen
Auringoisen poijan poika
Auringottaren tekemä
Miss' on tulta tuuitettu
Vaaputettu valkeata?
Umosen emon sisässä
Vyössä vahvan ventolaisen
Päällä kuuen kirjokannen
Päällä taivosen yheksän
Pilvi puolen kymmenettä
Taivon tähtihen seassa
Otavaisen olkapäillä
Kultasessa kätkyessä
Keelussa kuparisessa
Hopeainen pyörä pyöri
Ratas kultanen ratisi
Kultalanka laulatteli
Tulta ilmi tuotahissa
Panua rakettahissa
Tulen synty taivahasta
Ilimasta Imnarisesta
Alta parran autuaan
Iski tulta Ilmarinen
Välkytteli Väinämöinen
Elävällä ennuksella
Kirjavalla käärmehellä
Kolmella kokon sulalla
Kolmen kosken pyörtiessä
Viiellä vipusimella
Kuuella kuren sulalla
Sakarilla vaskisella
Rahin rautaisen nenässä
Kultaisen kammin päässä
Päältä pystön pilven reunan
Päältä hattaran haluisen
Kirposi tulikipuna
Meni aina mennessähän
Päähän pehkiö petäjän
Meni aina mennessähän
Jukavillen jurillehen
Meni aina mennessähän
Läpi Maan, läpi Manuen
Läpi kuuen kuokan silmän
Halki kirvehen hamaran
Meni aina mennessähän
Rikki räppänän tupahan
Sorahti tulisoruinen
Rikko rinnat neitosilta
Poltti lapsen kätkyvessä
Katopojan kastamata
Pani paarmahat emolta
Tuosta tunnettiin tuleksi
Varottiimpa valkeaksi
Luiti järvehen Aluen
Nielipä halia hauki
Sinervän sinikeräsen
Uiksenteli käyksenteli
Tuossa tuskissa tulen
Palavoissa valkijoissa

Runo: Nuotan synty

Vellamo, veen emäntä
Sataharjun hallihtia
Tules paian muutantaan
Sinull’ on rytinen paita
Minä annan liinapaian
Satasormi Tuonen tyttö
Satasormi Tuonen poika
Kehräsi sykysen nuotan
Yhtenä sykyssä yönä
Oli tyttö keykkäleuka
Keträsi satasen nuotan
Yhtenä kesässä yönä
Yhellä vesikivellä
Kirjavan kiven selällä
Paasin paksun pallehella
Oli poika koukkusormi
Jok’ oli kuolleen näkönen
Katonehen karvallinen
Se kuto sataisen nuotan
Samana kesässä yönä
Korvalla tulisen kosken
Rautasella kalliolla
Vuorella teräsperällä
Verkot on veljesten tekemät
Sisaresten keträämät
Kälysten käpyilemät
Setän lasten lauvottamat
Saipa nuotta valmihiksi
Käpy toisin kääntyvöö
Puinen pulko pahan teköö
Nurin nuotta potkettiin
Väärin veettiin apaja
Myötä virron potkittiin
Vasta virron tarvottiin
Ei saatu sitä kaloa
Jota vasten verkot tehty
Nuoret nuotalle menöö
Vasta virron potkittiin
Myötä virron tarvottiin
Vellamo, veen emäntä
Vein ukko ruohoparta
Nostipa kalasen karhin
Kalasesta kaartehesta
Likasesta lähtiestä
Tuonne nuotan nostimelle
Sata lauan laskimelle
Ei ollut sitä miestä
Jok’ olis siivonut kalasen
Ei kärsi käsin ruveta
Eikä koprin kuonnotella
Ilman rautarukkasitta
Ilman vaskivanttuhia
Ilman hyyvyhyppysittä
Ehittiinpä, eipä löytty
Haettiinpa, ei havattu
Mies musta merestä nousi
Uros aalloista yleni
Paksun peukalon pitunen
Kahen vaaksan korkeuinen
Jonk’ on syltä housun lahe
Kahta kattein rajoista
Puolta toista polven päästä
Se kärsi käsin ruveta
Ilman rautarukkasitta
Vaskisitta vanttuita
Otti veitsen viereheltä
Tupestaan tuiman rauan
Lohen vihloi viiltäksen
Halkasi kalasen karhin
Päässä portasen punasen
Sivussa sinisen sillan
Saatiin kalava karhi
Purettiin kalava karhi
Saatihin haleva hauki
Halkastiin haleva hauki
Saatihin lohi punanen
Halostiin lohi punanen
Saatihin silevä siika
Halastiin silevä siika
Saatihin mulia muikku
Halastiin mulia muikku
Saatihin sinikeränen
Purettiin sinikeränen
Saatihin punakeränen
Purettiin punakeränen
Saatihin tulisikari
Poltti parran Väinämöisen
Joka polovin porossa pyöri
Kypenissä kyynäsvarsin

Runo: Tulen hyytäminen

Tuli neiti Pohjolasta
Impi kylmästä kylästä
Jäistä kelkkoa vetävi
Jäärekeä reutoaavi
Läpi lumisen linnan
Keskellä kesäsyäntä
Parahalla paistehella
Jollon jäässä hammeen helemat
Hyyss’ on sukka, jäässä kenkä
Paijan kaulus kalakkarossa
Onpas huntu huurtehessa
Ettei paikkansa palasi
Jäinen kattila käessä
Hyinen kauha kattilassa
Jolla viskovaa viluva vettä
Tulen tuiki polttamille
Panun ihki paistamille
Tuopi hyytä tulessahan
Tuopi rautasta raetta
Sykysyisen uuhen verran
Verta talvisen jäniksen
Susi hyinen hyppelöövi
Jäinen karhu karkeloovi
Kahen puolen kattilasta
Otas kuppi kuun povesta
Kauha päivän kainalosta
Viskoa vilua vettä
Paikoille palanehille
Ihon tuiki tullehille
Tee tuli tehottomaksi
Valkea vaarattomaksi
Vesi vanhin Väinämöisen
Väinämöisen poijan poika
Portto Pohjolan emäntä
Porotyttö, Pohjan neito
Tungeksen käsin tulehen
Kypenihen kyynäsvarsin
Käsivarsin valkiahan
Tulen kääri kerlohiinsa
Valkia ripasimiinsa
Pukevihin puhtaisiinsa
Valkeisihin vaatteisihin
Pani tuskat tuhniohon
Vaivat vaskivanttuusen
Sinilippahan sisähän
Kultaisehen kupposehen
Rasiahan rautasehen
Viepi juoksulla jokehen
Samojen Sarajokehen
Kaari kaukoa näkyypi
Siintääpi sininen pilvi
Luotehelta longottaa
Pitkä on neiti pilven päällä
Joka nisiänsä nosteleepi
Nännejänsä näytteleepi
Maito nännistä näkyypi
Utaresta uhkuaapi
Paikoille palanehille
Tulen tuikki polttamille
Sieltä voiteet vuotakoon
Simatilkka tippukoon
Pahojen parantajaks’
Neitonen noroja astu
Sata sarvea otsassa
Tuhat niskassa nisua
Ne täynnä voitehia
Voiteet monen näköset
Katseet kaikkein parahat
Tinaneuloin tippaele

Selityksiä

Tämä kolmen runon saaga, kainuulaisita runoista koottu, muodostaa kokonaisuudessaan tulen synnyn. Taivaasta pudonneen tulikipunan nappaamiseksi kalan sisästä joudutaan keksimään nuotta. Lisäksi Louhi joutuu vielä jäisellä kosketuksellaan hyytämään tulen vihat.

Tulen synty -myytti on säilynyt hyvin laajalla alueella, sillä sitä on luettu loihtuissa palovammojen parantamiseksi. Auringottaren (eli Päivättären) mainitseminen tulen tekijänä on piirre etenkin Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Lisäksi Kainuussa esiintyy Umotar valkea(n) emue (yllä Umonen emo), jonka nimen Kaarle Krohn väitti tulevan sanasta "uhma", kuin tuli uhmaava on. Maahan tulikipinä putoaa Ilmarisen takoessa. Yllä mainitaan myös Väinämöinen, mutta toisilla runoilla on tähän tiukka mielipide: "se varsin valehteloo, joka tulta väittää Väinämöisen iskemäksi". On tulkittu silloin tulen tekijäksi Ukkoa; minusta on kuitenkin selvä, että tulen tekijä on alkuperäinen taivaan jumala ja takoja Ilmarinen, ei sen koommin Väinämöinen tai myöhäissyntyisempi Ukkokaan. "Panu" on kainuulaisten tietäjien mukaan aivan erityisen voimakas sana tulesta, jota pitää loihtussa käyttää, jotta se olisi mahdollisimman tehokas.

Kultakätkyt, joka yhdistää ylisen (taivaan) ja keskisen (maan), on metsäsuomalaisen tietäjän Kaisa Vilhusen mukaan sateenkaari. Eräässä koillismaalaisessa runossa näkyy myös mielenkiintoinen teema, jossa tulikipuna syntyy kokon varpaiden iskiessä kiveen: se muistuttaan kansainvälistä ukkoslintu-teemaa. Aluen järvi on herättänyt paljon kysymyksiä, ja jotkut ajattelevat sen olevan alla eli Manalassa oleva järvi (tässäkin sanotaan tulikipunan menevän läpi Maan ja läpi Manuen eli Manalan). Toisaalta savolaisissa runoissa sitä kutsutaan myös Kalevan järveksi.

Joskus tulikalan avaa Väinämöinen: tässäkin Väinämöinen on polvin porossa pyörimässä. Silloin Väinämöinen tarvitsee vaskivanttuut. Tässä nähdään kuitenkin musta mies merestä, joka saa kalan halkaistua vaskivanttuitta. Ei ihme: joissain muissa runoissa tätä miestä kuvaillaan veen kuninkaaksi. Toisaalta näin ei ole aina: joskus tämä mies voi halkaista kalan, koska on peräisin Pohjolasta ja täten kylmä kosketukselta. Iisalmelaisen runon mukaan hän on Pohjolasta ja "Vellamon emännän veli". Samalla logiikalla Louhi tässä pohjolaisena eli kylmänä voi kääriä tulen. Sarajoki, johon häntä pyydetään tuli viemään, tarkoittaa Tuonen jokea.

Lopussa nähdään vielä parantavan voiteen synty: nimeltä mainitsematon luonnotar valuttaa sen rinnoistaan pilven päältä. Toisaalta tällaisella luonnottarella voi olla normaalia enemmän rintoja, kuten tässä "tuhat niskassa nisua".

Lopulta vielä tulikipunan tosielämän taustoista. Suurin rautakautinen Pohjois-Euroopan meteoriitti-isku oli se, joka pamahti Viroon Saarenmaalle ja loi Kaalin kraaterin. Monet ovatkin arvelleet tämän tulen synty -myytin kuvaavan tuota meteoriitti-iskua: muissa runoissa kuvaillaan myös esim. kuinka tulikipunan iskeydyttä maahan vettä lentää yli äyräiden ja haihtuu. Taivaalta putoavaa tulta pidettiin pienemmissäkin meteoriiteissa ja pallosalamoissa pyhänä tulena, mikä esiintyy myös Lemmon eli Lemmeksen nimessä. Lempäälässä oli ennen rautatien rakentamista kuoppia nimeltä Lemmon luola ja Lemmon kuoppa (rautatien rakennustyöt tuhosivat nämä). Olisivatko nämä kuopat voineet syntyä pienemmistä meteoriitti-iskuista?

Runo: Kilpalaulanta

Ennen vanha Väinämöinen
Ja tuo nuori Joukkavainen
Tuli tiellä vastatuksen,
Aisa aisahan takistu
Vemmel tarttu vempeleeseen
Sano nuori Joukkahainen:
”Kumpi tiijolta vähempi
Se tieltä pois poiketkoon!
Joka on tiijolta enämpi
Se tiellä seisokoon!”
(Väinämöinen:)
”Se mies lienöö, joka tien pitänöö”
(Joukavainen:)
”Eipä mies lienekään
Jos tieltä pois poikkenoo”
Sano nuori Joukkahainen:
”Muistan pilvet pistetyiksi
Mäet mylläröitsetyiksi
Kivet luotuiksi kokohon
Muistan kolkat kaivetuiksi
Ilman pielet pistetyksi
Taivoset tähitetyksi
Muistan meret kynnetyksi
Sarkajaot souvotuksi”
Sano vanha Väinämöinen:
”Lapsen tieto, vaimon muisto
Mutta ei uron partasuisen!
Minun on pilvet pistämäni
Mäet mylläröitsemäni
Kivet luomani kokohon
Omat on kolkat kaivamani
Ilman pielet pistämäni
Taivoset tähittämäni
Minun on meret kyntämäni
Sarkajaot sauvomani"
Liikku linnat, huoju hongat
Pahat paukku kalliolla
Kahen väkevän kokeissa
Kahen miehen voimallisen
Eipä tuosta ennen ero tullut
Kuin mies musta merestä nousi
Rauta lakki lainehista
Rautasissa rukkasissa
Vaski vanttuhut kädessä

Selityksiä

Tätä runon lopun miestä on esim. Christfried Ganander kutsunut veen kuninkaaksi. Hän esiintyy myös Ison tammen kaatajana. Runosta on myös tutumpi versio, jossa Joukahainen päätyy suohon ja lupaa siskonsa Väinämöiselle. Aino-hahmo ja tämän hukuttautuminen Kalevalassa on kuitenkin Lönnrotin kehitelmää, eikä kansanrunoissa nähdä ikinä Joukahaisen siskon mielipidettä tähän avioasiaan. Ei kuitenkaan ihme, että myös tämä versio, jossa siskoja ei kaupitella, on olemassa: Väinämöinen ja Joukahainenhan ovat useissa runoissa veljeksiä! Eivätkä suomalaiset runot tapaa esittää sukurutsaa kovin positiivisessa valossa.

Joukahaisella on runoissa erilaisia nimiä vaikka muille jakaa, kuten Jokkahas, Jompainen, Joukava, Joukkaha, Joukkahas, Joukkama, Joukamoinen, Joukavainen, Joukkahainen, Joukkavainen, Joutavoinen... jopa Moukkahas (JR 03222).

Ei varmaan tarvitse syvemmin selitellä: Väinämöisen ja Joukahaisen välisessä suhteessa näkyy vanhan viisaus ja nuoren tietämättömyys. Savolaisperäisissä runoissa he eivät kuitenkaan ole pelkästään kilpailijoita, vaan myös tekevät yhteistyötä eri seikkailuissa. Ylläoleva kilpalaulanta on koottu runoista, jotka ovat Pohjois- ja Etelä-Savosta, Keski-Suomesta sekä Pohjois-Pohjanmaalta.

Alla vielä runoniekkojen riitaa Kainuusta. Samppu tarkoittaa sampoa—mietitystä herättää, miksi kainuulainen sampo pitää sanoja sisällään.

Bonus: Kun kaksi runoniekkaa riitaantuu

Puuttuko Samppu sanoja
Umpilampi ahvenia?
Niin on suussani sanoja
Kuin petäjässä helpehiä
Omat on saamani sanani
Omat tieltä tempomani
Tiesinhän minä tullot panna
Hankkia venehen hangat
Mitelläämpä miekkojamme
Katellaampa kalpojamme
Kenen miekka mielevämpi
Kenen kalpa kallihimpi?

Runo: Taivaanvalojen päästö pohjoispohjalaisittain

Kuumet ennen kuun kehitti
Kavet kuun kehästä päästi
Riihen rautasen sisästä
Kavet päästi päivän paistamaan
Päästi kuun kumottamahan
Pääsi ennen päivän poika
Päivättären päästäessä

Runo: Taivaanvalojen päästö metsäsuomalaisittain


Runo: Taivaanvalojen päästö kainuulaisittain

Minne, sano, meiltä päivä pääty
Kunnas meiltä kuu katosi?
Päivä peäty kalliohon
Yöllä synty Väinämöinen
Yöllä synty, yöllä kasvo
Läksi päivällä pajaan
Tako herran tarpehia
Kyy lenti kynnykselle
Takohissa Väinämöisen
Ite vanha Väinämöinen
Sanan virkko, nuin nimesi:
"Mitä kyy olet kynnyksellä?"
Kyy taiten vastoapi:
"Tuota minä lienen kynnyksellä
Sanomata soattamassa:
Jopa nyt kuu kivestä nousi
Päivä peäsi kalliosta
Takohissa Väinämöisen"

Runo: Taivaanvalojen päästö pohjoispohjalaisittain repriisi


Selityksiä

Päivän päästöä on pidetty puhtaasti kristillisenä keksintönä, sillä Jeesusta kutsutaan toisinaan runoissa päivän pojaksi, ja päästäjä saatetaan hänen lisäkseen samaistaa myös Neitsyt Mariaan (esim. ensimmäisen runon Päivättärestä on väitetty, ettei koko hahmoa ole vaan se tarkoittaa Neitsyt Mariaa). Anna-Leena Siikala kirjoitti vuonna 2012, että päästöllä on esikristillinen alkuperä, ja olen samaa mieltä. On esimerkiksi toinenkin hahmo, jota kutsutaan runoissa päivän pojaksi eli Pätösen pojaksi: Väinämöinen.

Lähdetäänpäs purkamaan neljättä runoa: päivän päästäjä on Jumala, ilman herra. Mainitaan myös "Ukko taivosen jumala", jonka heti ajattelisimme viittaavan ukkosen jumalaan. Muista kuitenkin, että Jumala ilman herra on alkujaan Ilmarinen, ei kristinuskon Jumala tai Jeesus. "Ukko taivosen jumalakin" voisi viitata Ilmariseen Ukon sijasta—itseasiassa on todennäköistä, että alkujaan on ollut vain Ilmarinen, josta Ukko on "irtautunut" erillisenä ukkosen jumalana indoeurooppalaisen vaikutuksen inspiroimana.

Muistetaan sitten vielä kolmas runo: Päivä ja kuu vapautuivat Väinämöisen takoessa. Takomismotiivi on kuitenkin tyypillisesti Ilmarisen touhuja, vaikka se myös usein Väinämöiseen yhdistetään. Voisiko olla, että alkuperäinen auringon ja kuun kalliosta vapauttaja oli taivaan jumala ja ilman herra Ilmarinen, jonka takoessa taivaanvalot vapautuivat?

Ensimmäinen runo on omaa lukuaan: siinä päästäjinä ovat ilman neiti Kavet sekä auringon jumalatar Päivätär, ja siten se kuvastaa aivan toista, feminiinistä painopistettä. Siinä kuvataan myös kuun kasvamista ja pienenemistä, kun Kuumet kehittää kuun ja Kavet päästää sen kehästä.

Toinen runo on mielenkiintoinen: Päästäjänä esiintyy iku-Turilas. "Turilas" on germaaninen laina ja tarkoittaa jättiläistä. Väinämöisen isääkin on kutsuttu iku-Turilaaksi, ja hämäläisten sodanjumalaa Turisakseksi.

Olen yhdistänyt tähän postaukseen useamman eri runon ja viestin lopussa selitän tarkemmin.

Runo: Ilman impi

Kave-eukko, luonnon tyttö
Kave kultanen, korea
Kavet ilman kaunis neiti
Joka on vanhin vaimoloista
Ensin emä itselöistä

Runo: Väinämöisen isän syntymä

Kave-ukko, pohjan herra
Ikäinen iku-Turilas
Isä vanha Väinämöisen
Makais äitinsä kohdussa
Kolme kymmentä keseä
Ikävystyi aikojaan
Oudostui elämätään
Viilaisi äitinsä kohdun
Potkaisi punaista tuota
Sormella nimettömällä
Vasemmalla varpahalla
Päästi sotamiehen miekkoneen
Satuloineen orihin
Kupehesta kunottaren
Lapsen vaimon lappiosta

Selityksiä

Halusin lisätä tähän kuvauksen Kave-eukosta (myös Kavet ja Kaave), sillä useimmin "Kave"-niminen hahmo runoissa on nimenomaan hän. Harvinaisessa runossa Väinämöisen isästä mainitaan hänet kuitenkin nimellä Kave-ukko. Lisäksi käytetään termiä "turilas", joka on lainaa germaanisista kielistä ja tarkoittaa jättiläistä. Yhdessä harvinaisessa toisinnossa tässä runossa olevia säkeitä käytetään kuvaamaan Väinämöisen syntymää Pohjan neidosta, jonka merijättiläinen on tehnyt tiineeksi. Useimmissa toisinnoissa silloin syntyy yhdeksän sairautta, ei Väinämöinen.

Tämä runo herättää jännittäviä tulkintoja omassa mielessäni. Väinämöisen isän nimeksi mainitaan useammin Kaleva, jota pidetään jättiläisenä. Tässä Väinämöisen isää kuvataan myös mahtavana soturina, sekä kutsutaan turilaaksi. Agricola mainitsi vuonna 1551, että hämäläiset palvovat sodanjumalaa nimeltä Turisas. Voisiko olla niin, että tämä salaperäinen sodanjumala onkin todellisuudessa Kaleva, jättiläinen, soturi ja monen runojen sankarin isä?

Tutkijoissa on herättänyt kysymyksiä myös "Kunotar", jonka sisästä Väinämöisen isä tässä syntyy. Kaarle Krohn mietti, voisiko Kunotar olla sama kuin Kunnotar, joka yhdessä vienalaisen laulajan Kuusamossa kuulemassa runossa yhdistetään Mannuttareen eli Maaemoon, joka on maan jumalatar tai maan naispuolinen henkilöitymä. Mutta tämä on vain teoria. ( ͡° ͜ʖ ͡ – ✧)

Tässä olevat runosäkeet on kerätty Kave-eukon osalta Kainuusta ja Väinämöisen isän osalta todennäköisesti Pohjois-Pohjanmaalta.